Ennen luin Jeesus herätti ystävänsä Lasaruksen kuolleista, hän esitti uskon haasteen Martalle, Lasaruksen sisrelle, joka suri veljensä kuolemaa; "Minä olen ylösnousemun ja elämä: joka uskoo minuun, se elää, vaikka olisi kuollut. Eikä yksikään, joka elää ja uskoo minuun, ikinä kuole. Uskotkosen?" (Joh.11:25,26 Jeesus herätti Lasaruksen kuolleista osoittaakseen säällä ja todistaakseen, että vaikka täällä ajassa joutuisimme eroamaan rakkaistamme, meillä on kuitenkin Vapahtaja, joka on herättävä heidät viimeisenä päivänä. Olihan Jeesus vähän aiemmin sanonut, että hänen lähettäjänsä tahto on se, "että minä kaikista niistä, jotka hän on minulle antanut, en kadota yhtäkään, vaan herätän heidät viimeisenä päivänä". Seuraavassa sellaiseksi, "joka näkee Pojan ja uskoo häneen" (Joh. 6:39,40). Uskossa saamme katsoa Jeesukseen ja omistaa pelastusvarmuuden ja ikuisen elämän. Usko ja sen myötä tuleva pelastusvarmuus, joka ei perustu ihmisen tekoihin vaan Jumalalta saatuun lahjaan, on parpsta lääkettä hälventämään kuoleman synkänvarjon yltämme.
Usko ei kuitenkaan merkitse irrottautumista todellisuudesta. Kuolema on yhä outo vieras, jopa vihollinen. Se erottaa rakkaat toisistaan ja tuo kyyneleet ja ikävän. Näitä tunteita ei kuitenkaan tarvitse hävetä eikä torjua, vaan niiden keskellä usko antaa parhaan lohdutuksen ja toivon, joka voi kirkastaa kyyneleisimmätkin silmät. Joskus kuolema on kuin äidin syli, johon uupuneen lapsen on hyvä nukahtaa. Paavalikin sanoi elämänsä lopulla aavistellen lähtönsä läjeisyyden: "Sillä elämä on minulle Kristus ja kuolema on voitto" (Fil. 1:21). Kristitylle kuolema ei merkitse kaiken loppua, tyhijiin taukeamista, vaan se on kuin lyhyt, hetken kestävä uni, josta noustaan uuteen aamuun, niin kuin hyvin nukutun yön jälkeen (1 Tess. 4:13-17). Lopulta "hän on pyyhkivä pois kaikki kyyneleet heidän silmstänsä, eikä kuolemaa ole enää oleva..." (Ilm. 21:4).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti