Juutalaiset ymmärsivät vertauksen ahtaasta portista, sillä Jeruslemin kaupunginmuurissa oli niitä useitakin. Mikään porteista ei kuitenkaan ollut niin ahdas kuin se, jota sanottiin Neulansilmäksi. Ennen kuin kameli voi kulkea siitä, täytyi kuorma purkaa, ja kamelin ole taivutettava päänsä kumaraan ja ryömittävä portin lävitse.
Uudestisyntyminen ja itsensä luovuttaminen ovat omalle minälle yhtä ahdas portti kuin konsanaan "Neulansilmä" kamelille. Emme yksikään voi käydä ahtaan portin lävitse ja alkaa vaeltaa kaitaa tietä, ellemme pane pois kaikkea omaamme, ennen muuta syntiä, "joka niin helposti meidät kietoo". Ja tähän sisältyvät kaikki ne olemme omaksuneet.
Edelleen meidän on katkaistava ystävyyssuhteet, jotka ovat kestäneet vuosikausia, mutta joiden nyt näemme olevan esteenä pyrkiessämme pyhitykseen. Vaikeata on päästää irti ystävän kädestä, vaikeata sanoa jäähyväiset, mutta Jeesuksen vaatimus on ehdoton. "Joka rakastaa isäänsä taikka äittänsä enemmän kuin minua, se ei ole minulle sovelias."
Monelle tämä vaatimus merkitsee sitä, että hänen on jätettävä mieluinen työ. Ennen kuin Jumalan kutsu saapui sydämeen, omatunto ei joutunut ristiriitaan työn kanssa, mutta tuohon työhön kenties liittyy sellaisia periaatteita ja menettelytapoja, joita tosi kristitty ei voi noudattaa. Niinpä on edessä valinta: loukatako omaatuntoa vai menettääkö työ. Portti on ahdas.
Miten paljon onkaan sellaisia huveja ja iloja, joihin tinkimätön kristitty ei voi ottaa osaa. Niistä, joille huvitukset tosiaan ovat tuottaneet iloa, niiden jättäminen saattaa tuntua vaikealta, mutta jos ihmisellä on vilpitön tahto antautua täydellisesti ja jakamattomasti, on hänestä aivan luonnollista astua askel kokonaan ja katkaista jokainen kahle, joka pyrkii häntä sitomaan.
Kuten kamelin "Neulansilmässä" täytyy meidänkin nöyrästi taivuttaa päämme kumaraan. Kaikki omavanhurskaus, kaikki itsekylläisyys, niin koko oma ylpeytemme meidän on jätettävä portin tälle puolen. Kun ihminen pysähtyy Hänen eteensä, joka odottaa saavansa ottaa vastaan kaiken luovutetun, on luonnollista, että hän tuntee itsensä valtaa hänet. Ja hän notkistaa polvensa Pyhän edessä ja kulkee sitä ainoata tietä, jota Jeesuksen kanssa vaelluksensa aloittaneen on mahdollista kulkea: hän kulkee polvitietä, rukoustietä.
Luin kerran kertomuksen vanhasta ylhäisestä naisesta, joka matkusti Alpeilla. Eräässä paikassa hänen oli kuljettava tavattoman ahtaan ja vaarallisen vuorisolan kautta. Matkalla hänellä oli mukanaan vanha uskollinen palvelijatar ja tietysti pari matkalaukkua. Kun opas, jonka piti auttaa heidät solan läpi, saapui hän sanoi voivansa viedä vain yhden kerrallaan lävitse, joten palvelijattaren oli odotettava. Hänen emäntänsä pani vastaan, mutta mikään ei auttanut. Sitten vanha nainen osoitti matkalaukkujaan, arvellen, että he voivat ottaa ne mukaansa. Opas pudisti päätään. "Ei", hän sanoi, "tie on niin kapea, että Te ette voi kuljettaa niitä mukananne. Jos ette tahdo seurata minua ja luottaa minuun, en voi viedä Teitä lävitse." Nainen selitti silloin, että hänellä oli minia kalleuksia toisessa laukussaan, joten hän pelkäsi jättää sitä käsistään. "Te saatte kaiken takaisin matkan päätyttyä", vastasi mies. Ja nainen seurasi häntä.
Samoin on meidän laitamme. Usemmin kuin kerran meidän on kuljettava kahden kesken Jeesuksen kanssa. Tie saattaa käydä niin kapeaksi, että meidän on päästettaäv irti kaikkien kädestä, vieläpä uskollisimman ystävämmekin, ja luotettava yksin Jeesukseen. Kaikki omistamamme kallisarvoinen ja rakas meidän on uskottava hänen huostaansa. Ja me saamme olla varmat siitä, että mitä tahansa jätämmekin hänen haltuunsa, sen saamme takaisin matkan päätyttyä -- puhdistuneena, pyhittyneenä, kauniimpana kuin sen jätimme. Sillä Jeesus on luvannut, että se, joka hänen tähtensä luopuu isästä ja äidistä, kodista ja konnusta, on saava monin verroin takaisin. Mutta usein vasta matkan päässä.
Portti on ahdas ja tie on kaita. Harvat ovat ne, jotka sitä vaeltavat. Ja kuitenkin se on ainoa tie, joka vie elämään.
Rikas Elämä s. 17-19
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti